Tämä meillä oli mielessä kun lasta lähdettiin yrittämään. Hedelmällisyys, varsinkin naisen, laskee radikaalisti jo 35 ikävuoden jälkeen. Väestöliiton parin vuoden takaisesta tutkimuksesta olin lukenut että 40–44-vuotiaana raskautta ensimmäistä kertaa yrittävistä yli 60 % jää lapsettomiksi. Ja kun nopeasti miettii omaa lähi- ja kaveripiiria, niin kyllä sieltä nopeasti neljä viisi tapausta lapsettomuudesta löytyy. Eikä tarvitse olla edes nelikymppinen, aika moni nuorempikin joutuu jopa vuoden kuulostelemaan ja odottelemaan sitä toivottua lasta.
Aika heikoista lähtökohdista – vaikka mies onkin muutaman vuoden itseäni nuorempi – siis ponnistettiin siihen yritykseen, joka oli syntynyt yhteisten keskusteluiden pohjalta. Mies halusi sen yhden oman lapsen ja kun liitto oli sen verran vahva eikä tällä yritettäisi mitään pelastaa ja lapsi tulisi todella rakastavaan perheeseen, niin minä sanoin ne kauan odotetut sanat: ‘No, kokeillaan…mutta ei petytä jos ei kuulu.’
Laskimoveritukoksen sairastettuani muutama vuosi sitten oli hormonaalisen ehkäisyn käyttö loppuelämäksi kielletty. Elimistöni oli siis tässä muutaman vuoden aikana puhdistunut täysin noista myrkyistä, jotka todennäköisesti olivatkin tuon tulpan aiheuttaneet. Vaikka omasta hyvinvoinnistani olen aina yrittänyt pitää huolta, monet stressaavat työvuodet olivat varmaan jonkinlaista tulehdustilaa (mm. kivuliaita vatsavaivoja ja migreeniä) ylläpitäneet elimistössä ja kenties heikentäneet omaa hedelmällisyyttä.
Vielä tähän kaikkeen lisättynä epäuskoni, sillä enhän ansaitsisi omaa biologista lasta, kun olin vapaaehtoisesti lapsettomaksi jo muutamalle ehtinyt julistautua. Olinpa seurannut vähän aikaa vapaaehtoisten lapsettomien facebook-ryhmiä, mutta näissä häiritsi se valtava vihamielisyys ja lapsien parjaus. En minä nyt sentään lapsia vihannut, en vaan koskaan ollut ajatellut itseäni vanhempana, sillä elämäni oli täynnä muita asioita, enkä kokenut jääväni mistään paitsi. Näistä lapsettomien ryhmistä kuitenkin irrottauduin.
Ympäristön paine lasten hankintaan
Saan olla iloinen siitä etten koskaan joutunut ympäristön ja sukulaisten ahdistelemaksi. Ehkä asiaa auttoi se että pari vuotta nuorempi siskoni hankki lapsia vähän päälle kolmikymppisenä ja pieni suku sai ne ihasteltavat lapsukaiset ja äiti pääsi mummiksi : ) Tai sitten minulla on harvinaisen fiksu lähipiiri, sillä yhtään ahdistavaa kysymystä en muista saaneeni. Äiti joskus mainitsi että jos ette omia, niin hankkikaa jostakin ulkomailta adoptiolapsi, sellainen söpö pikisilmä! Adoptiota olinkin miettinyt lähinnä siitä näkökulmasta, että oma auttamistarve ja -halu on sen verran voimakas, että sen voisi kanavoida siten että antaisin kodin hylätylle tai ei-halutulle lapselle.
Onkin ollut vaikea ymmärtää tässä viime kuukausien aikana sosiaalisessa mediassa levinneitä ahdistuneita mielenpurkauksia suorista ja karkeistakin lapsiuteluista, lähipiiri voi näköjään olla ärsyttävyyteen asti suora lapsikysymyksissä. Ja helpottavaa se, etten itse niistä joutunut kärsimään.
Yllätysraskaus
Kevättalvella sitten annettiin mennä ja ihme -minä olin raskaana ensimmäisen yrityksen jälkeen. Nyt kun asiaa on sulateltu muutama kuukausi, niin aikamoiselta onnenpotkulta ja käsittämättömältä ihmeeltä tämä kaikki todellakin vaikuttaa.
Samalla hetkellä kun raskaustesti osoittautui positiiviseksi, niin ystäväpariskuntamme oli valmistautumassa viimeiseen koehedelmöitykseen kahden vuoden raskaiden hoitojen jälkeen. Oli samalla valtavan syyllinen ja jopa ahdistavakin olo, että miksi meille kävi näin onnekkaasti ja joku muu ei saa lasta vaikka millä yrittäisi. Olimmehan seuranneet heidän elämäänsä ja nähneet mitä tuskaa lapsettomuus oli aiheuttanut, puhumattakaan kaikista kustannuksista.
Vaikka olin raskaana, niin monet huolet nousivat onnemme ylle. Mitä jos vappuna nautitut kuplajuomat olivat ehtineet aiheuttaa vahinkoa 5-viikkoiselle sikiölle ja muutenkin, downin syndrooma riski oli jo melkoinen verrattuna lastensaantiin pari-kolmikymppisenä. Meille oli siis selvää, että raskaus pidetään salassa siihen ensimmäiseen ultraan saakka, halusimme tietää onko kaikki hyvin ennen kuin paljastaisimme suuremmalle yleisölle tämän uutisen!
Eli salailusta lisää seuraavassa postauksessa ja parhaimmat vinkit miten pitää raskaus salassa…tai ei se tainnut ihan niinkään mennä… Kasvava kupuni oli kuulemma huomattu, mutta ystävällisesti ajateltu, että ehkä alkukesän grilli-illoissa olin vaan nauttinut liikaa grillimakkaraa!
Mukavaa loppuviikkoa!
Heli
6 comments
Ihana tarina ♡
Onnea raskauteen!
Kiitos Outi❤
Äitiys ja vanhemmuus ovat valtavan arvolatautuneita käsitteitä. Uskomattoman monella tavalla sitä voi ihminen syyllistää itseään, kun on kyse äitiydestä. Tunnistan nuo kuvaamasi syyllisyydentunteet, kun itsellä on raskaaksi tulemiseen tarvittu suunnilleen kalsarit samassa pyykkikorissa. Miten tämä on minulle näin helppoa, kun toiset joutuvat käymään läpi hirmuisen mankelin saadakseen sen kaivatun ja rakastetun pienen ihmisen? Hyvää vointia, Heli ja nauti tästä ajasta!
Kiitos Marika ihanasta kommentistasi. Matka äitiyteen herättää monenmoista ihmetystä, tuntuu että jo tässä muutaman kuukauden sisällä on joutunut käymään sellaisia asioita läpi mitä ei ihan heti osannutkaan arvata kokevansa. Kaunista viikkoa!
Kuulin juuri, että eräs 27-vuotias oli joutunut miehensä kanssa yrittämään (ihan siis yrittämällä yrittämään) toista vuotta ennen kuin iloinen uutinen oli odotettavissa. Lapsen saaminen ei siis ole todellakaan itsestään selvää tänä maailman aikana oikeastaan kenellekään.
Se, että miksi joku toinen onnistuu heti ja toinen ei koskaan, on jo melkein elämää isompi kysymys. Kaikesta on aina helppo kantaa syyllisyyttä. Pitkään yrittäneitä ei varmasti kuitenkaan haittaa, että nautitte yhdessä onnestanne nyt kun olette lasta halunneet ja se teille suodaan. Elämä on.
Kohtalaisen vanhana itsekin äidiksi tulleena ymmärrän hyvin tuntosi. Ensimmäisen lapsen saaminen tuollaisessa tilanteessa on kuin heittäytyisi elämän mittaiseen seikkailuun. Ei tiedä yhtään, mitä tulossa on ja kaikki täytyy ottaa vain vastaan.
Vaikka itselläni tämä seikkailu ei ole ollut helpoin ja kivettömin tie, olen äärionnellinen, että elämäni tärkein roolini nyt on olla äiti. Se on ehdottomasti parasta maailmassa, ja vaikka joskus nuorempana sinun tapaasi epäröin, enää en milloinkaan.
Tsemppiä ja voimia loppusuoralle <3.
Kiitos viisaista sanoistasi ja toivotuksistasi. Tämä todellakin on suuri seikkailu, joka alkoi muutama kuukausi sitten mutta joka mullistaa ihan muutaman viikon päästä koko elämämme & loppuelämän ajaksi. Vielä ei osaa jännittää, ehkä on niin monta asiaa prosessoimatta ja oma rooli vielä hakusessa….